sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Liikunnan vaikutus ihmissuhteisiin

Fakta on se et täs kaupungis on vaan yks seriffi ja se on mä!, että jos harrastus on sellainen, että se vie paljon aikaa ja vaikuttaa muutenkin paljon elämässä niin se vaikuttaa myös ihmissuhteisiin.  Mulla on ainakin liikuntaharrastuksen kanssa käynyt näin. Liikuntaan menee aika monta tuntia viikossa ja se on myös vaikuttanut mun ruokailutottumuksiin myös, sillä pyrin syömään terveellisemmin vaikka tän viikon perusteella sitä ei uskoisi.


Parisuhteeseen mun liikuntaharrastukset ovat tuoneet lisää yhteistä ajanviettoa ja uusia keskustelunaiheita ja muutenkin ymmärrän itse toista paremmin :) Siis voin sanoa, että kun en käynyt salilla ja en tajunnut mitään salijutuista niin Antin saliselitykset oli mulle rakettitiedettä :’D Nyt on kiva jutella salijutuista, kun jotain kuitenkin tajuan ja ymmärrän sen toisen ilon, kun kehitystä tulee ja maksimi enkat nousee. Sillon, kun olin vielä sohvaperuna niin en todellakaan halunnut tehdä yhdessä mitään liikuntaan liittyvääkään :D Juoksulenkit oli super nou nou ja salillekaan en todellakaan halunnut edes nenän päätäni pistää. Olin kyllä kävelylenkeille suostunut, mutta ei me käyty sillon kävelemässä kertaakaan, paitsi Saran kanssa tietty :D Pari kotitreeniä tehtiin, mutta sillonkin vaan häpesin mielettömästi mun huonoa kuntoa.  Mutta siitä oon kiitollinen, että Antti ei koskaan patistanut mua liikkumaan! Siis voin sanoa, että en yhtään siedä sitä patistamista ja sillon liimaudun sohvan nurkkaan entistä tiukemmin :D


Eihän noiden yhteistreenien alku mitään helppoa oo ollut, koska turhaudun helposti ja se helposti purkaantuu toiseen :( . Meidän ekalla juoksulenkillä kiukustuin suunnattomasti, kun en millään meinannut pysyä Antin ja Saran tahdissa. Salilla taas jos en jotain tekniikkaa handlannut tai joillain painoilla ei sujunut niin kiukku sieltä alkoi helposti läpi puskemaan.  Onneksi kuitenkin itsetunto ja kunto on vahvistunut liikunnan parissa ja se jolle kiukustun on minä itse :D Yhteiset salitreenit Antin kanssa on ihan huippuja, koska Antin kanssa oikeasti teen ihan loppuun asti ja Antin kanssa tulee helposti ylitettyä itseni, koska se uskoo muhun.  Monesti se sanoo, että ota isompi paino ja kas kummaa se onkin ihan oikeassa, että jaksan enemmän! Toki joskus Antti on uskonut vähän liikaakin mun voimiin ;)
Tuskin mun tarvitsee edes suitsuttaa tota meidän Tahkon Extreme runia ;) Se oli vaan niin huikea tapahtuma, kun me mentiin sinne yhdessä! Siinä taas huomasi, että kun toinen uskoo ja luottaa niin kaikki sujuu ihan mallikkaasti! 


Vaikka tykkään tosi paljon käpertyä Antin kanssa sohvalle ja katsoa yhdessä leffaa, niin mun mielestä yhteiset salitreenit ja juoksulenkit on paljon kivempaa yhteistä ajanviettoa :) Sillon tulee oikeasti oltua läsnä ja toisen kanssa. Ja kun esimerkiksi salilla tehdään juttuja yhdessä ja toiseen on luotettava (varmistajana, tosin jos Antti tekee esim. penkkiä isoilla painoilla niin sitten pitää joku mies pyytää varmistajaks ;P) niin kyllähän se samalla mun mielestä vahvistaa suhdetta.  Lisäksi onhan se kivaa, kun molemmat tykätään pitää huolta omasta kunnostamme ja terveydestä :) Toisen ei tarvitse kokea huonoa omaatuntoa (kyllä itse koin tätä sohvaperunaillessani), kun toinen liikkuu ja itse vaan möhnii sohvalla.
Toki onhan kaikessa aina varjopuolensa >:D Kyllä sitä joskus toinen ihmettelee, kun ramppaan salilla, jumpassa ja juoksemassa. Tai kun liikuntakiellon aikana menin salille venyttelemään, niin Antti ihmetteli et onko mulla joku pakkomielle salille :’D Mutta ne on pientä plussiin verrattuna ;)


Mä oon aina ollut äitini kanssa todella läheinen, mutta innostuttuani juoksusta meistä on tullut entistä läheisimpiä :) Oon pienenä aina ihaillut äitin juoksuharrastusta ja ajatellut, että olisi tosi hienoa, jos pystyisin itse samaan! Ja on aika mahtavaa, että siihen nykyään pystyn (toki en kyllä maratonille oo lähdössä :D). On kivaa jakaa sama harrastus ja äitiltä voi aina kysellä vinkkejä juoksun suhteen ja syksyllä kovasti tsempattiin toisiamme puolimaratonia varten. Helsinki Midnight run oli tosi hieno tapahtuma, kun pääsin sen juoksemaan äitin kanssa. Kun toinen hidasti niin toinen tsemppas eteenpäin!  Olisi ollut mieletöntä juosta ensimmäinen puolimaratoni yhdessä äitin kanssa, mutta valitettavasti äiti oli silloin kipeenä :( Mutta aivan varmasti juostaan puolikas yhdessä ja saadaan äidillekin se uusi enkka ;) Salin puolella vielä aivan varmasti päästään myös treenaamaan yhdessä, kun äidillä ois tarkoituksena hankkia salikortti mun entiselle salille :)  Sitä odotellessa!


Ystävien suhteen liikuntaan hurahtaminen on vähän kuin kaksiteräinen miekka. Toiset ovat innoissaan, toiset eivät yhtään ymmärrä ja heitä saattaa jopa asia suututtaa ja tietenkin on myös niitä joille se on ihan sama :D Itsellä on onneksi ystävät olleet innokkaalla ja ihan sama asenteella.  Mun mielestä tähän vaikuttaa myös eniten se oma asenne ja asioihin suhtautuminen.  Kyllä sitä helposti lukee, että toista ei yhtään kiinnosta liikuntajutut ja osaa sitten puhua liikuntajutuista niiden ystävien kanssa, joita se kiinnostaa. Toki ihan loputtomiin tietystä aiheesta jauhamista ei kukaan jaksa :D Mutta ei ystävyyssuhteissa voi myöskään niin olla että aina vaan sivuutetaan toiselle tärkeä aihe. Vaikka ei pakosti kiinnosta tai tajua aiheesta kauheasti niin ei se mun mielestä tarkoita sitä, että sitten ei voi iloita toisen onnistumisista! Ystävyydessä on kuitenkin kyse ilojen ja surujen jakamisesta ja jos toinen on innoissaan uudesta kyykky enkasta niin voihan siitä toisen kanssa iloita!
Mutta sellasta en kyllä yhtään käsitä, jos vaikka heittää vaan ohimennen, että on käynyt salilla tai juoksemassa, niin heti ajatellaan et nyt toi korostaa sitä tai yrittää esittää, että on parempi ihminen kun liikkuu. Onko silloin kyse edes ystävyydestä? Tai jos tuntuu että ohimennen heitetty juttu on itsensä korostamista niin voi mennä itseensä miettimään, että minkä takia musta tuntuu tältä.


Mä oon onnellinen, että voin jakaa mun liikuntaharrastuksen mun ystävien kanssa. Ystäväni kanssa juostiin molemmat Vantaalla puolimaratoni :) Suunniteltiin meidän taktiikat sinne ja tankkausviikkona tsempattiin toisiamme. Ja olen myös käynyt salilla toisen ystäväni kanssa, joka on enemmänkin jumppari, mutta silti meillä oli tosi kivaa :) Toki sitä välillä huomaan et nyt tulee papatettua liikaa liikuntajuttua, mutta niin sitä huomaan joskus selittäväni aivan liikaa kissoistani ;) Heh, kesällä varmaan kaikki työkaverit  tiesi mun kissojen nimet :’D 



Mutta on tässä kuitenkin kans kääntöpuolensa. En ole yleensäkään käynyt mitenkään älyttömästi juhlimassa, mutta nyt liikuntajuttujen myötä käyn entistä vähemmän. Oon siis joidenkin mielestä virallisesti tylsä, kun en jaksa pistää päätä sekaisin niin usein alkoholin parissa tai oon joissain bileissä selvin päin, kun seuraavana päivänä on treenit.  Ja kyllä, kun luulette että se ajatusmaailma on vain 18-vuotiaiden juttu, niin en usko että kyseiselle asenteelle on mitään ikärajaa. Voin kyllä ihan hyvällä mielellä todeta olevani tylsä! Ja oon joskus ollutkin törkeä, kun oon perunutkin menoni joihinkin bileisiin, kun en spinningin jälkeen enää jaksanutkaan lähteä juhlimaan vaikka oli tarkoitus.
Mulla on nyt prioriteetit muualla ja voin sanoa kasvaneeni ulos siitä ”Jee, on niin siistii olla kännissä”-vaiheesta. Toki käyn edelleen juhlimassa välillä ja joskus tulee juhlittua useamminkin. Mutta mun mielestä on kivempaa ja hauskempaa viettää aikaa ystävien ja kavereiden kanssa aikaa selvin päin.
  
Mitä ajatuksia teissä tää aihe herätti? Miten teillä liikuntaharrastukset ovat vaikuttaneet ihmissuhteisiin?

2 kommenttia:

  1. Mä taas nimenomaan oon kuumottanut mun äitiä liikunnan harrastamisesta, mun äiti kävi yhdessä vaiheessa salilla ja se silmin nähden paransi hänen kuntoaan. Nyt kuviot on muuttuneet eikä oo sopivaa salia matkan varrella. Kuitenkin on riittänyt juttua aina kehonhuolto- ja liikunta-asioista kun nähdään ja äiti käy edes kävelylenkeillä ja jumppaa keppijumppaa ja on omien sanojensa mukaan terveempi kuin jotkut nuoremmat kollegansa. Kuitenkin yhdenlainen malli liikkumiseen on tullut äidiltäkin, koska hän on aina harrastanut noita kävelylenkkejä. Kavereista taas koen, että liikunta ei ole ykköspuheenaihe mutta nykyisin kyllä tuntuu tärkeämmältä se, että on avoin liikunnalle edes jossain muodossa, oli se sitten joogaa tai jotain muuta. Vähän arvelen, että tuo reaktio, jonka saa joiltain ihmisiltä, että lenkin juokseminen on kehuskelua, voi olla alemmuudentuntoja. Haluaisi ehkä itsekin olla paremmassa kunnossa muttei ole keinoja, tietoja, kannustusta. Ehkä sellaisia ihmisiä aina vaan on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harmi, että kuviot on muuttuneet, mutta hyvä että äitisi käy kävelemässä ja jumppailee :) Ja kyllä vanhemmilta helposti tulee se liikuntamalli, että jos jotain liikuntaa vanhemmat harrastaa niin saattaa helposti itseäkin laji alkaa kiinnostamaan.

      Joo, se on mun mielestä kans tärkeää, että olisi juurikin avoin edes jollekin liikuntalajille. Ei sen tarvitse aina olla sitä jumppaa, salia tai juoksua. Se voi juurikin olla kävelyä tai joogaa :)

      Mä epäilen ihan samaa, että se on ihmisen omaa alemmuudentuntoa, että kokee sellaiset ohimennen heitetyt liikuntajutut kehuskeluna, mutta blogimaailmassa se on vähän tabu (omasta mielestä) sanoa että joku on alemmuudentuntoinen, kun sit heti syyllistetään kateuskortin esiin ottamisesta :'D

      Poista

Kiitos kommentistasi :)