maanantai 23. kesäkuuta 2014

Usko itseesi!

Mä olen melkein aina ajatellut olevani liikunnassa huono. Mulla ei ole lahjoja  mihinkään, enkä ole hyvä missään liikuntalajissa. Pohjimmiltaan nää kaikki ajatukset on lähteneet koululiikunnasta. Ei ollut kovin kannustava tunnelma, paitsi lukiossa. Kun aina tulet valituksi viimeisenä joukkueeseen, kuntotesteistä ei tule mitään huippusuorituksia ja arvosanakaan ei ole oikein sellainen mistä voisi olla ylpeä. Muistaakseni yleensä yritin parhaani, mutta toki muistini on saattanut siloitella asiaa ;)


Kun monesti saat kuulla olevasi huono jossain, alat ajattelemaan että se on totta. Osa syy mun liikunnan vihaamiseen on ollut se, että oon ajatellut olevani huono. Mitä järkeä edes yrittää, kun on jo niin huono ettei edes yrittäminen auta?  

 
Pienen toivon pilkahduksen sain, kun aloin käymään Fressillä jumpissa. Kukaan ei arvostellut, jumppaajien suorituksia ei vertailtu keskenään. Toki välillä joillain jumppatunneilla ohjaaja korjasi jotain asentoa, mutta se ei ollut arvostelevaa vaan auttavaa ohjausta. Toki mua silloin vähän nolotti ja edelleen saattaa joskus nolottaa, vaikka tiedän että ohjaaja tarkoittaa neuvoillaan mun parasta. Jumpissa käyminen tuntui helpolta ja oman kunnon kehittyessä se ajatus osaamisestakin alkoi syntyä. Mähän osaan liikkua!


Kuntosali oli silti se iso mörkö, koska enhän mä nyt salilla osannut käydä tai siellä tehdä mitään. Viilinkiin liittyessäni kuitenkin päätin kohdata sen mörön ja aloin käymään kuntosalilla. Suurena apuna oli mulle tehty ohjelma, mutta ei se tietenkään vienyt pois hetkiä jolloin nolotti tai turhautti oma treenaaminen. Mutta salillakin saa tehdä sitä omaa suoritustaan ilman toisten arvostelua ainakaan Viilingissä en ole arvostelua kohdannut, voi sählätä ihan rauhassa, iloita onnistumisistaan ja uskoa siihen, että hei mähän osaan!  Matkan varrella on apuna olleet myös toisten kannustus, kun joku tuttu tai tuntematon kehuu kehittymistä tai suorituksia. 


Vaikka muiden tuki on tärkeää, niin mä oon sellainen että kaikista eniten tarvitsen sitä omaa uskoani itseeni. Ei auta vaikka muut kuinka tukisivat ja tsemppaisivat, jos itse ajattelen olevani huono. Liikunnan saralla itseluottamusta on kohottanut myös se, että oon oppinut että aina ei voi onnistua tai joskus on huonoja liikuntapäiviä. En ajattele, että oon tyhmä, huono ja blääh vaan että tänään ei vaan kulje. Toki liikkumisen alkuvaiheessa epäonnistumiset saattoivat enemmän kaihertaa. Oon opetellut olemaan ylpeä suorituksistani. Se fiilis, kun ekan kerran jaksoin juosta sen 5 kilometriä oli mahtava! Tai kun salipainot kehittyivät. Tai kun tajusin Vantaalla pääseväni puolikkaan alle kahteen tuntiin. Kuinka olin vähätellyt mun juoksukuntoa ja tein sen mitä en edes tavoitellut, maaliin tullessa meinasi itku tulla ilosta.

Mun oma avaimeni liikunnan iloon on olleet mulle sopivat lajit ja se, että oon ymmärtänyt että yrittäminen ja innostus liikuntaa kohtaan auttaa. Vaikka ei ole todellakaan mikään luonnon lahjakkuus jossain lajissa, niin kun tarpeeksi innostusta  ja yrittämistä löytyy niin sitä kehittyy niin, että voi olla omalla mittarillaan hyvä! Oon lopultakin oppinut uskomaan itseeni,  koska jos mä en usko niin miten voisinkaan edes onnistua? Välillä saattaa turhauttaa, mutta se kuuluu asiaan ja vastoinkäymiset unohtuu, kun onnistuu! 

Mulle liikunnan ilon löytyminen on ollut tosi iso juttu, koska oon ajatellut etten ikinä opi nauttimaan liikkumisesta tai koskaan tule olemaan hyvä missään lajissa. Vaikka liikunnan suhteen koulussa ei oltu mun osalta kannustavia, niin mä oon aina silti ollut itseni pahin kriitikko ja arvostelija.  Onneksi oon oppinut sen kautta löysäämään ja sitä myöten nauttimaan liikunnasta.

4 kommenttia:

  1. Ihan huippua, että olet löytänyt liikunnan ilon ja itseluottamuksen! Monille käy toisin tai sitten "herätys" tapahtuu vasta paljon myöhemmin.

    Mua ei oo oikeastaan koskaan jännittänyt mennä salille, ryhmäliikuntaan tms. Sählään kyllä, mutta jos jotain kiinnostaa katsoa, niin katsokoot. :D Itseä kohtaan tosin olen aika vaativa. Mutta kyllä se liikunta vaan antaa itseluottamusta muillekin elämän osa-alueille! Sen huomaa viimeistään nyt, kun ei pääse liikkumaan..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se on :) Helppoa se ei oo aina ollut, mutta totaalisesti sen arvoista :)

      Mulle ei ryhmäliikunnassa oo ollut niin suurta kynnystä, mut kuntosalissa on ollut. Kun porukka näyttää aina tietävän mitä tekee ;) Ryhmäliikunnassa se sählääminen on yleensä huvittanut! Ja kyllä se liikunta ehdottomasti kasvattaa itseluottamusta muillakin elämän osa-alueilla! Voi kun pääsisit mahdollisimman pian liikkumaan <3 Kyllä on ikävä tuo sun tilanne :(

      Poista
  2. Ihanaa tekstiä, Pia! :) Vaikea ajatella, miltä tuntuu kun oppii nauttimaan liikunnasta vasta vanhemmalla iällä - mulla kun liikunta on ollut kuvioissa käytännössä koko elämän. Samaistun kuitenkin siihen, että tärkeintä on löytää se oma laji ja juttu, josta nauttii.Ei tarvitse kilpailla ketään vastaan, jos ei halua. Mullakin on lajit vaihtuneet, pallopeleistä jumppiin ja sieltä sitten juoksuun ja muihin kestävyyslajeihin. :) Jokaisella hetkellä on tärkeintä se, että mä nautin siitä liikuntalajista, jota sillä hetkellä harrastan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti kuulostaa oudolta :D Mä oon inhonnut liikuntaa niin paljon aiemmin, että huhhuh! Se oma laji on tosiaan tosi tärkeetä! Mä en oo liikunnan saralla (tai yleensä muutenkaan) kauhean kilpailuhenkinen niin mulle sopii se, että itseään vastaan voi vaan kilpailla :)

      Ja tosiaan tärkeintä, että itse nauttii siitä harrastamastaan lajista!

      Poista

Kiitos kommentistasi :)