lauantai 30. elokuuta 2014

Kiusaaminen satuttaa

Suomen lukiolaisten liitto järjesti kiusaamisen vastaisen #kutsumua-kampanjan, joka on levinnyt kulovalkean lailla sosiaalisessa mediassa.  Itse osallistuis instagramissa kampanjaan omalla kuvallani ja voin sanoa, että teko ei todellakaan ollut helppo vaikka siltä se saattaa vaikuttaa. En kauhean paljon puhu siitä, kuinka mua yläasteella kiusattiin enkä varsinkaan haukkumanimestä. Haukkumanimi hävettää. Herättääkö se kavereissa jotain negatiivisia tunteita mua kohtaan? Käyttääkö joku sitä mua vastaan?  Halusin kuitenkin osallistua tähän tärkeään kampanjaan ja kirjoitin nimen paperille ja ruksasin sen.



Mitä on kauneus-postauksessa avasin hieman kiusattuna olemistaustaani ja nyt luettuani AnnanPetran ja Marissan postauksen kutsumua-kampanjasta, päätin kertoa koko tarinani.  Yläasteelle mennessäni menin sellaiseen kouluun, josta en tuntenut ketään. Muutettiin uudelle asuinalueelle ja entiset kaverit jäivät 12 kilsan päähän eli jouduin tietenkin eri yläasteelle. Sain heti ensimmäisenä päivänä kaverin, koska olen kuitenkin tosi sosiaalinen ja aika pian meillä olikin kaveriporukka vähän kyllä hain sitä omaa ryhmääni mutta siihen ei mennyt kauaa. Mä olen luonteeltani aika äkkipikainen ja suorasanainen. En aina mieti mitä suustani päästän. Yhdet pojat aina jotain sanailivat mulle äidinkielentunnilla ja pyrin niille sanomaan takaisin. En kuitenkaan laskenut sitä kiusaamiseksi, äidinkielentunneilla oli vaan ärsyttävää, jos jouduin istumaan näiden poikien 
lähelle.

Rehellisesti sanottuna en muista milloin tämä itse kiusaaminen alkoi, 7 luokalla kuitenkin. Yhtäkkiä pojat alkoivat kutsua mua harakaksi. Huutelivat koulun käytävillä ja luokassa siten ettei opettaja kuullut. Tätä tekivät myös rinnakkaisluokan pojat, joita en edes tuntenut. Pahin nimittelijä olikin yksi näistä rinnakkaisluokan pojista, sillä hän aina nimitteli tilaisuuden tullen. Sana ei kuulosta haukkumasanalta, mutta kun kuulet 3 vuotta sitä vähän väliä niin se tuntuu helvetin pahalta. Sitten oli myös se mitä et ikinä pukisi päällesi-päivän naamari heitto, jolloin mulla ei ollut edes naamaria.
 
Tätä tapahtui yleensä koulussa, mutta muistan kyllä kun olin ekan tuutoritapahtuman jälkeen kävelemässä kotiin ja mun edessä kulkivat nää pojat ja yksi tyttö joka oli mun kanssa myös tuutori. Pojathan totta kai haukkui mua harakaksi ja tää tyttö nauroi niiden mukana.  Kerran bussissa haukkuivat, mutta pääosin kaikki tapahtui koulussa, mikä oli jonkinlainen helpotus. Nää pojat kun olivat yksin niin eivät osanneet sanoa sanaakaan. Olivat saan sellaisia onnettomia vässyköitä ilman ryhmäänsä. Kesälomien jälkeen kouluun mennessä aina toivoin, että pojat olisivat unohtaneet koko asian, mutta aina se nimittely vaan jatkui sen koko uuden kouluvuoden ajan, vaikka ei kesällä oltaisi nähty vilaustakaan.

Mitä tästä kaikesta seurasi? Pelkoa ja aivan järkyttävää itseinhoa.  Pelko näitä poikia kohtaan kasvoi vuosi vuodelta. Pelkäsin tunneilla, jos jouduin istumaan näiden lähelle ja pyrinkin mahdollisimman kauas heistä. Pelkäsin kävellä heidän ohitseen. Muistan yhden kerran, kun näitä poikia istui alakertaan vievillä rappusilla. Mua pelotti niin paljon, että aattelin kiertää alas toista kautta, mutta ystäväni lähti menemään näitä portaita kohti. En tietenkään sanonut etten halua mennä sitä kautta. Aivan järkyttävästi peläten menin siitä, mutta sillä kertaa pojat pitivät suunsa kiinni. Itseinho oli kyllä se kaikista kamalin. En tiennyt mikä oli mussa vikana, että he halusivat haukkua mua. Tietenkin olin ruma, sillä pojat siitäkin välillä jollain tavalla muistuttivat ja yksinkertaisesti olin vaan paskaihminen. Muistan kuinka välillä koulun jälkeen katsoin itseäni peilistä ja pohdin että miksi olen vaan niin ruma, mikä mussa on vikana?


  

Mä en puhunut kiusaamisesta kotona, en kavereille enkä varsinkaan opettajille. Mä halusin olla vahva, en halunnut olla heikko ja kertoa siitä äidille tai opettajille. Eikä se oikeasti ole heikkoa. Parhaimmillaan kiusaaminen olisi loppunut siihen. Kerran koulukaverini yrittivät saada mut kertomaan opettajille mun kiusaamisestani, mutta en millään suostunut. Ei mua kukaan koulussa puolustanut, mutta en siitä ketään syytä, koska en itsekkään uskaltanut kiusaamistilanteissa puolustaa toisia. Ikävintä ehkä oli, että yhden kaverini mielestä pahin kiusaajani oli ihan hauska tyyppi ja kertoi tämän hauskoja heittoja heidän yhteisiltä tunneiltaan. Toisaalta en häntäkään siitä syyttänyt tai edelleenkään syytä. Ehkä hän ei vaan tajunnut, kuinka kovasti se kiusaaminen mua koski tai että kuinka pahaa se kiusaaminen oikeasti oli. Parhaalle ystävälleni en myöskään kiusaamisestani kauheasti puhunut, kunnes 9 luokalla kun olin aivan totaalisen rikki ja hajalla koko kiusaamisesta purskahdin itkuun ja vuodatin kaiken pahan olon, mitä olin ne 3 vuotta kokenut.  Ystäväni tajusi silloin, kuinka paljon oikeasti vihasin itseäni ja käski mun kirjoittaa viikon ajan positiivisia juttuja itsestäni. Kuulostaa tosi pieneltä ja mitättömältä asialta ja eihän se todellakaan vienyt koko pahaa oloa pois, mutta tuntui hyvältä ajatella kerrankin positiivisia ajatuksia itsestänsä. 

Kiusaaminen loppui siinä vaiheessa, kun yläaste loppui. Sen jälkeen kun kiusaajiini olen törmännyt, eivät he ole mulle sanoneet sanaakaan. Lukio oli mulle iso helpotus. Kouluun menoa ei tarvinnut pelätä, koulussa ei tarvinnut pelätä. Mä pystyin vihdoin hengittämään. Hain lukioon mahdollisimman ”kauas” yläasteestani ja samaan lukioon tulikin vain 2 ihmistä mun yläasteelta, joista toinen onkin nykyään hyvä ystäväni. Kuultuani minkälainen meininki yläasteeni läheisellä lukiolla oli, olen edelleen helpottunut etten sinne edes hakenut.  Koska kiusaamista siellä tapahtui edelleen. Todennäköisesti myös mun lukiossa oli varmasti kiusaamista, mutta rehellisyyden nimissä mä en nähnyt sitä missään.  Mun yläasteella ilmapiiri oli sellainen, että kaikilla oli pahaolla. Kiusaamista näkyi joka päivä käytävillä, opettajiakin kiusattiin aivan mielettömästi. 

Rippikouluun menin toiseen seurakuntaan,  koska en halunnut kiusaajien kanssa missään nimessä viikoksi samaan paikkaan. Sainkin sovittua mun parin ala-aste aikaisen ystäväni kanssa samalla leirille hakemisesta ja sen takia se seurakunta myös suostui siihen, että tulisin heidän rippileirilleen. Rippileiri ei mulle sinäänsä ollut mikään jee kokemus. Yksinkertaisesti sen takia, koska mulla oli niin paha olla. En jostain kumman syystä päässyt mukaan muiden leiriläisten juttuihin, ei oltu vaan samalla aaltopituudella. Olin järkyttävän teiniangsti, mutta oikeasti se henkinen pahoinvointi oli jotain aivan järkyttävää siihen aikaan. Isoset oli kuitenkin mukavia ja vietin heidän kanssaan välillä aikaa ja sen takia päätinkin hakea isoskoulutukseen. Yläasteen lopussa isoskoulutusta käydessäni muistan kuinka meidän piti yhtenä asiana keksiä positiivisia asioita itsestämme. Mä en keksinyt mitään. Mussahan ei ollut yhtään mitään hyvää, olinhan aivan paska ihminen. Isoskoulutus oli yksi mun ”pelastuksista”. Sain paljon kavereita, joiden mielestä mä olin mukava! Meillä oli leireillä myös näitä lappuja, joihin kirjoitettiin positiivisia asioita toisistamme. Pieni asia edelleen, mutta se tuntui tosi hyvältä lukea muiden kirjoittaman ajotain positiivista musta!

Tietenkään kiusaamisen jäljet eivät hetkessä lähteneet. Lähetin mun lukiossa otetut koulukuvat takaisin, koska olin mielestäni niissä niin hirveän ruma. Paha olo oli lukion alkutaipaleella välillä edelleen kova.  Ensimmäisessä parisuhteessani syytin kaikista ikävistä asioista itseäni. Olin taas paskaihminen, kun olin mustasukkainen ja hei nykyään ajateltuna ihan syystäkin olin.  Itsetuntoa on hitaasti ja aina ei niin varmasti lähdetty rakentamaan uudelleen. Valitettavasti 8 vuotta kiusaamisen loppumisesta, itsetunnossa on vielä edelleen parannettavaa. Saatan ottaa itseeni aivan liian herkästi ihan pikku jutuista, tilanteissa joissa oon onnistunut saatan selitellä että kyseessä oli hyvä tuuri, kehujen vastaanottaminen on todella hankalaa. Kamalinta on se, kun oma avopuoliso kehuu kauniiksi ja sitäkään ei osaa aina ymmärtää. ”Tottakai se niin sanoo, koska se seurustelee mun kanssa.” Ja koska pojat mua kiusasivat sen koko yläasteen ajan, en osaa aina luottaa miespuolisiin henkilöihin. Aina välillä kyseenalaistan, että onko mun kaveripojat oikeasti mun kavereita vai oonko niiden mielestä vain super ärsyttävä tyyppi (ja siis tää johtuu myös siitä, että meidän opiskelukaveriporukka hajosi tässä parin vuoden sisällä kahtia. Kiusaaminen tuntui tulleen takaisin ulkopuolelle jättämisen muodossa, yhtäkkiä kaverit joihin olin ensimmäisenä päivänä tutustunut, joiden kanssa olin Mekrillä viettänyt paljon hauskoja hetkiä, ei enää halunneetkaan viettää aikaa meidän muiden kanssa).


En nyt tässä heittäydy marttyyriksi hopeisessa haarniskassani. Minäkin olen ollut kiusaaja. Yläasteella meillä 
oli tämä tyttöporukka. Yksi tytöistä valitti meistä pari kertaa opettajalle, sanomatta sanaakaan meille että oltiin toimittu ikävästi hänen mielestään häntä kohtaan. Mä päätin lopettaa puhumisen hänelle. En puhunut, en kiinnittänyt huomiota, en vastannut kysymyksiin. Hän jäi meidän porukan ulkopuolelle.  Kiusasin häntä jättämällä hänet yksin ja mitä eri kiusaamismuodoista olen kavereiden kanssa puhunut, on yksin jättäminen tuntunut ihmisistä kaikista pahimmalle. Nyt tämän kampanjan myötä, keräsin rohkeuteni ja lähetin tälle kiusaamalleni henkilölle facebookin kautta anteeksipyynnön. Tekoni ei ollut oikeutettu ja se oli törkeä.  En odota, että hän antaa anteeksi, koska en ole edelleenkään itse osannut antaa kiusaajilleni anteeksi. Halusin vaan kertoa, että olen pahoillani ja hänessä ei ollut mitään vikaa. Harmillisesti facebook vie nykyään ulkopuolisten lähettämät viestit Muut-kansioon ja en tiedä näkeekö hän viestiä koskaan.


Vaikka tämän postauksen perusteella saattaa vaikuttaa siltä, että mietin päivästä toiseen olevani ruma ja kamala ihminen. Ei, nämä tunteet eivät ole joka päiväsiä. Mutta silti niitä tulee edelleen välillä eikä kiusaaminen ole vieläkään unohtunut.

Kampanjaan voi osallistua kirjoittamalla lappuun se sana, jolla sua on haukuttu ja se miksi haluaisit itseäsi kutsuttavan. Haukkumanimi kuuluu raksia lapusta. Kuvan voi jakaa Somessa #kutsuma. Kavereitaan voi myös haastaa mukaan tähän kampanjaan.

10 kommenttia:

  1. Koskettava tarina! Onneksi pääsit kauemmas lukioon :) Ja hienosti tehty, tuo anteeksipyytäminen :) Se ei varmasti ollut helppoa.

    Kiusaamista ei ole kyllä helppo unohtaa, itse muistan sen liiankin hyvin edelleen, yli kymmenen vuoden jälkeen. Postasin tänään juuri samasta aiheesta, mutta en itse halunnut liittää siihen omaa tarinaani, muistelu olisi liian tuskallista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, uuteen ympäristöön pois niiden ihmisten luota helpotti kummallista. Toisaalta se on myös surullista, että kiusatun pitää päästä pois kiusaajien luota, jotta se kiusaaminen loppuu...

      Sitä ei todellakaan ole helppoa unohtaa. En yhtään ihmettele, ettet omaa tarinaasi halunnut jakaa. Jo sen lapun kirjoittaminen ja kuvan jakaminen instassa tuntui vaikealta ja niin tämän postauksen. Haluan tällä kertoa, että kiusaaminen oikeasti satuttaa enemmän kuin kiusaajat osaavat ehkä edes kuvitellakkaan.

      Itse toivon, että kiusaamani henkilö lukisi viestin ja tietäisi että hänessä ei ollut mitään vikaa, meidän tyttöporukassa tapahtuneen tilanteessa.

      Poista
  2. Todella harvoin tulee mihinkään blogiin kommentoitua, mutta nyt on kyllä pakko.

    Hieno kirjoitus. Minä olen myös ollut yläasteella kiusattu, mutta en ole niin rohkea että uskaltaisin tarinaani jakaa. Enkä pysty edes kirjoittamaan sitä sanaa millä mua haukuttiin... Mahtava juttu että sinä uskalsit. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukavaa, että nyt kommentoit :)

      Kiitos! Ei tän tarinan jakaminen todellakaan helppoa ollut! Kyllä tätä kirjoittaessa tuntui pahalta muistella näitä asioita, mutta toisaalta oon niin kauan pitänyt tätä asiaa sisälläni ja tuntui että kirjoittamalla osaan kertoa paremmin tunteeni. Kutsumua-kampanja sai mut paljon ajattelemaan omaa menneisyyttä ja nyt tuntui sopivalta jakaa mun tarina.

      Haukkumanimen julkaiseminen tuntuikin pahimmalta. Pähkäilin aika kauan sen kuvan julkaisemista, mutta kun instagramissa katoin muiden rohkeiden ihmisten kuvia, päätin itse olla rohkea. Nimi hävetti ja oikeasti pelotti että jos joku haluaakin käyttää sitä mua vastaan? Toisaalta kuka niin haluais tehdä ja toisaalta en ole enää se 13-15-vuotias tyttö, joka on aivan rikki. Sen verran oon oppinut itseäni kovettamaan ettei se enää satuta jos joku idiootti ihminen ajattelisi niin tehdä :) Sellanen ihminen sitäpaitsi lentäisi kertaheitolla pois mun elämästä.
      Edelleenkään en kyllä pysty tuon ajan päiväkirjoja lukemaan, en edes lukion alun ajan. Nyt kun asiat on hyvin niin en halua muistella ikäviä asioita, enkä tämän enempää avata haavoja, mitä tän postauksen myötä tein.

      Tän postauksen julkaisemisessa mua lohduttaa, jos edes yksi henkilö saa lohtua ja vertaistukea mun tarinasta. Koulukiusattuna olleena tai tällä hetkellä olevana voi tuntua tosi häpeälliseltä asialta ja sen takiakaan en itse ole siitä paljon ystävilleni puhunut. Kun oikeasti kiusatun ei pitäisi hävetä tarinaansa vaan se joka on kiusaaja.

      Poista
  3. Voi että, onpa ikävä kuulla, että sinäkin olet saanut kärsiä kiusaamisesta. :( Siitä kyllä jää jäljet, joita ei ole ihan helppoa korjata. Mulla vaikeimmat ajat olivat ala-asteella ja yläasteen alkuaikoina. Lapset osaavat kyllä olla tosi julmia toisilleen. :(

    Olipa rohkea teko tuo viestin laitto Facebookin kautta! Toivottavasti viestisi tulee huomatuksi!

    Ja mä vasta nyt luin, että olette olleet täällä ja Cheekin keikalla! Oli varmaan mahtavaa! Toivottavasti flunssakin on jo helpottamaan päin? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aiheesta ei ole tosiaan helppoa puhua enkä oo siitä sen takia kauheasti puhunut :/ Ja ne jäljet on syviä ja pysyviä! Kun vieläkään niitä ei ole saanut kokonaan korjattua :( Lapset on kyllä todella julmia :(

      Viesti tuli onneksi huomatuksi :)

      Oli kyllä ihan mieletön keikka :) Alkaa tää flunssa helpottamaan, mut vielä pitää vähän treenaamisen aloittamista siirtää :(

      Poista
  4. En osaa muuta sanoa, kuin että on hienoa, että jaoit tämän tarinan. Mitä enemmän asioista puhutaan, sitä enemmän ihmisillä avautuu silmät. Ja se on aina positiivinen juttu.
    Rohkea, kaunis sinä. Ihan oikeasti. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oon samaa mieltä, että koulukiusaamisesta ja sen aiheuttamista haavoista pitäisi pystyä puhumaan enemmän! Ehkä ne kiusaajatkin tajuaisivat kuinka pahaa jälkeä voivat aiheuttaa ja omatunto heräisi.
      Kiitos Heidi <3

      Poista
  5. Tää veti ihan sanattomaksi. Oot mielettömän vahva nainen! <3 Susta ei päällepäin olis arvannu, että oot kokenu noin paljon, nimittäin oot mun mielestä helposti lähestyttävä, avoin, aito ja kaunis.

    Mä aloin kans miettimään, että osa mun käytöksestä kumpuaa just siintä mitä on joskus kuullu itestään ja mitä on kokenu, etenkin alakoulussa. Mulla on nimittäin kans tuo, että onnistumiset pistän aina hyvän tuurin / hyvien olosuhteiden piikkiin, ja en osaa ottaa kiitosta vastaan. Varmaan se johtuu siitä, kun muhun ei oikein uskottu, että onnistuisin missään. Tästä hyvänä esimerkkinä on se, etten kertonu ku parille kaverille, että haen yliopistoon, ku en ois kestäny sitä jos en ois päässykkään sisälle ja oiskohan kaikki sit nauranu mulle. Jälkeenpäin aateltuna tuskin kukaan ois mitään sanonu, mut itelle on vaan jääny tollaset "suojautumiskeinot". Ja joo ihmissuhteisiin kaikki tollaset kokemukset vaikuttaa, etenkin siihen parisuhteeseen. Mä huomasin kanssa, että ensimmäisen parisuhteen aikana ajattelin vaan et "millonkohan se vaihtaa mut toiseen" ja "onkohan se munkaa vaa säälistä", ja siihen varmaan se koko parisuhde sitten kaatu, kun en osannu luottaa ja keskittyä siihen yhteiseen olemiseen. Jätän ehkä nyt oman elämän analysoinnin tähän, mutta haluun vielä sanoo, että KIITOS tästä tekstistä, avasi silmiä ja opin myös itestäni paljon. (ja oon pohtinu nyt monta päivää jo näitä juttuja, että miten kokemukset päiväkotiajoilta vaikuttaa nykyhetkeen).

    Oon niin ilonen, että oon tutustunu suhun, oot mahtava tyyppi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Itse sitä aattelee et se voi helposti näkyä päällepäinkin, kun ne kiusaajat keksi alkaa kiusaamaan vaan.

      Se on kyllä, että ne menneisyyden jutut vaikuttaa helpostikkin pitkälle elämään. Kun niin herkässä kasvuvaiheessa saa kuulla ikäviä asioita itsestään toistuvasti niin se jää mieleen pitkäksi aikaa. Suojautumismekanismit jää helposti päälle, joihinkin asioihin voi olla vaikeeta luottaa. Nyt kun miettii, niin itse yliopistoon tullessa mulla kesti jotenkin tosi kauan alkaa luottaa siihen etten oo rasite kellekkään opiskelukaverille tai siis en jotenkin uskaltanut vapaa-ajalla pyytää ketään hengailemaan ja siis nykyään tuntuu tosi tyhmältä, kun ollaan ystäviä opiskelukaverityttöjen kanssa. Tuntuis hassulta ees miettiä et oonko vaivaksi, kun kyselen et voitaisko nähdä. Mut ehkä se kun muutti uudelle paikkakunnalle niin nostatti ne vanhat ajatukset pintaan. Ja hienoa, että tää mun teksti sai miettimään sun elämään vaikuttaineita asioita, koska itse huomasin et se helpottaa, kun näitä juttuja miettii eikä vaan haudo sisällään!

      Mä olen iloinen et oon suhun tutustunut ja sä olet ihana <3

      Poista

Kiitos kommentistasi :)