perjantai 31. lokakuuta 2014

Vihaan kyllästynyt

Moni varmaan ei ole välttynyt tältä viimeaikaiselta fitnesskohulta. Itse ainakin alkuun yritin, mutta välttäminen oli vaikeaa, kun facebookin uutisvirtaan ilmestyi ihmisten tykkäyksiä aiheesta, instagramm täyttyi illuusiokuvista ja blogit suorastaan räjähtivät tästä aiheesta.


Blogien lukijana tällainen on suorastaan turhauttavaa. Kuka oikeasti haluaa lukea postauksesta toiseen vihaista länkytystä? Tai katsoa instagrammista piilovittuilua? Tai oikeasti lukea niitä blogipostauksia, jotka selitetään olevan sellasia, että haluaa vaan kertoa oman mielipiteensä, mutta samalla mollataan toista? Kuinka urheilijamaista olisi jos joku keihäänheittäjä anteeksi nää keihäänheittäjät on näemmä mun suosikkeja  kommentoisi julkisesti toisen keihäänheittokuntoa, että kun sun heittotyyli on tollanen niin totta kai tulos on tämä, mutta jos tekisit sen oikein niin? Ehkä olen liian herkkis, mutta olisi musta ikävää, jos joku kommentoisi mun kropan ulkonäköä omassa blogissaan, että jos tekisin toisin niin näyttäisin paremmalta. Mutta mähän en ole urheilija, niin ehkä en myöskään tajua toisen julkista arvostelua.



On turhauttavaa lukea vastineita toisensa jälkeen, joista selvästikään ei ole ole luettu alkuperäistä postausta tai ymmärretty postauksen sisältöä. Toisaalta se saa myös ihmettelemään, että miksi fitnessurheilun parissa ollaan niin herkkiä, että pienikin lajin negatiivisen puolen esiin tuominen aiheuttaa herneet nenään ja paskamyrsky niskaan reaktion? Ymmärrän, että on turhauttavaa lukea lööpeistä aina negatiivista huomiota, mutta oikeuttaako se piilovittuilua ja paskamyrskyä sitten jollekin bloggaajalle joka puhuu faktoista? 

Mä sain ala-asteella kuunnella sen 6 vuotta, kuinka ratsastus ei ole liikuntaa ja hevoset on parasta leivän päällä ja meillä myös eräs opettaja yhtyi tähän ratsastus ei ole liikuntaa mantraan. Tai saan kuulla että kissat on perseestä tai että sisäkissojen pitäminen on eläinrääkkäystä eli olen eläinrääkkäjä. Tottakai se tuntuu pahalta, mutta tällaisessa tilanteessa pitää tiedostaa, että ne turhan länkyttäjät ei tiedä asiasta mitään. Tottakai tässä on pikkasen eri mittasuhteet kun vertaa lööppien seuraamaan joukkolynkkaukseen, mutta hassua on se että se saa urheilijat kääntymään omiaan vastaan. 


Ymmärrän, kun että kuohahtaa niin sitten kuohahtaa. Mutta tässä Internet maailmassa on se hyvä puoli, että tekstinsä voi lukea ennen kuin sen julkaisee. Sitä ei tule sanottua ennen kuin ajattelee. Sen voi lukea ajatuksen kanssa ja pohtia, että kannattaako se julkaista juuri silloin kun on tunnemyrskyn vallassa. 

Meillä bloggaajillakin on vastuu meidän teksteistä, vaikka kuinka perustellaan että lukijalla on vastuunsa lukijana ja että jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä. Miten me voidaan vaatia lukijoilta kauniimpaa käytöstä tai kauhistella ilkeitä kommentteja, jos bloggaamalla osallistumme joukkolynkkaukseen? Me ei olla muiden yläpuolella. Ihan sama on kirjoittaa muka hyvällä mielellä kirjoitettu vastine, jos rivien välistä saa lukea haista paska meininkiä kuin se, että joku kommentoija kirjoittaa piilovittuilevan kommentin. 


Mä olen lukijana ja bloggaajana kyllästynyt lukemaan vihanlietsontaa ja oman paremmuutensa esiintuomista. 

Ootteko välttyneet tältä kohulta? Onko se mielestänne mennyt jo ihan yli? Mikä meissä bloggaajissa on vikana, että toisten mielipiteitä on niin vaikea ymmärtää? 

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Sohvaperunasta kohti terveellisempiä elämäntapoja

Tämä ei ole kertomus, kuinka laihasta tuli lihaksikas tai kuinka laihaläski roskaruuan syöjä käänsi kelkkansa ja rupesi superterveelliseksi himoliikkujaksi. Tämä on kertomus siitä, miten pääsin mun sohvaperunailusta säännöllisen liikkumisen pariin ja opin vähitellen miettimään ruokapuoltakin.

Ennen Viilinkiin liittymistä olin aina sellainen epäsäännöllinen liikkuja. Juuri sellainen aika perinteinen ”Nyt mä haluun hyvään kuntoon, alotan nyt liikuntaprojektin.” Mun pisin liikuntainnostus oli Fressillä jumppaillessani, mutta se sammui Joensuuhun muuttaessani. Toki ratsastin 7 vuotta ala-asteesta lukion alkuun asti. Oon yleensä ollut sellainen et pyrin alkuun liikkumaan paljon, mut sit jostain kumman syystä oonkin kyllästynyt ajatukseenkin liikkumisesta. 


Mikä tässä Viilinkiin liittymisessä olikin sitten niin erilaista, että oonkin jaksanut liikkua jo yli kahden vuoden ajan aktiivisesti? No ehkä kyseessä on ollut se, että oon aloittaessani ajatellut aloittaa ihan rauhassa. Ei 100 kertaa salia, jumppaa tai juoksua viikossa. Tavoitteekseni otin alkuun, että kunhan käyn Viilingissä liikkumassa vähintään sen 3 kertaa viikossa (salilla tai jumpassa) niin oon siihen tyytyväinen. Saliohjelman sain vuoden sopparin tehtyäni ja sen ansiosta en vaan haahuillut salilla heilumassa vaan sain ajatuksenkin salilla käymisestä. Kävin niissä jumpissa, joista tykkäsin. Juoksemisen aloitin taas sen takia, että jos olen jossain reissussa, niin ainakin juoksemaan pystyy yleensä oli missä tahansa. 

Ensimmäisten kuukausien treeniviikkoja ja olin oikein tyytyväinen niihin.

Toisaalta myös olin päättäväinen, että liikkumisesta ei laisteta tekosyiden vuoksi. Samana kesänä kissojen heitto reissulla Jyväskylään kävin tekemässä salitreenin ennen kuin lähdin palauttamaan autoa Espooseen. Tai samana syksynä kun olin Eevan luona Turussa, niin kävin tekemässä salitreenin Eevan ollessa koulussa. Mökillä kävin lenkillä. Opin siinä samalla, että liikkumaan ehtii, kun suunnittelee. 

Miten sitten syntyi sali ja juoksuinnostus? Jäin koukkuun kehittymiseen ja hyvään fiilikseen. Vastuksia pystyi salilla vähitellen lisäämään ja kropassa tapahtui pienen pieniä muutoksia. Juoksun suhteen mun juoksukunto oli vaan alussa suoraan sanottuna niin paska ku olla ja voi. En jaksanut juosta putkeen edes viittä kilometriä. Ja mä halusinkin kehittyä siinä. Halusin olla parempi ja kun huomasinkin, että mä kehityn juoksussa pikku hiljaa niin innostuin, että voisin ilmottautua Tahkon Extreme Runiin ja se olikin sitten menoa tavoitteellisen juoksun suhteen. 

Tämän kesän treeniviikkoja ja niihinkin olin tyytyväinen.

Mutta innostuminenkin voi lakata ja välillä olenkin sitä pelännyt. Mitä jos heräänkin yhtenä aamuna ja totean että ei mua kiinnosta enää käydä salilla, jumpassa tai juosta? Vielä niin ei ole käynyt ja en usko että tulee ainakaan ihan heti käymään, koska liikkuminen on sulautunut melkoisen hyvin mun arkeen mukaan. Yhtenä tärkeänä tekijänä olen kokenut liikkumisinnostuksen ylläpitäjänä olleen armollisuus. Pakon edestä ei ole koskaan tarvinnut liikkua. Jos ei ole huvittanut niin olen mieluummin pysynyt kotona. Laiskuus ja nyt ei vaan huvita-olo on mulla ainakin ihan erilaisia. Liikkumatta jättäminen ei ole aiheuttanut hirveää morkkista enkä ole ryhtynyt korvaamaan pois jääneitä liikkumiskertoja. Tai en ole ajatellut, että kaikki on pilalla ja turha edes yrittää. 

 
No mites sitten se ruokailu? Mä olen aina ollut sellainen, että en missään nimessä halua yhtään joutua miettimään mun syömisiä. En mä ennen mitään roskaruokia ja einestä jatkuvasti popsinut. En vaan yhtään miettinyt, että tarvitsisinkohan enemmän proteiinia tai haittaako se, että syön puoli pussia leipää aamiaiseksi. Ja eihän niitä kasviksia kukaan nyt jaksa puolta kiloa päivässä syödä. En tässäkään asiassa päättänyt kääntää kelkkaani yhtäkkiä ja salaman nopeasti. Siinä tuloksena on yleensä se,  että missään ruokavalintojen muutoksessa ei onnistu. Tai niin ainakin mun kohdalla. 

 Oon ottanut hyvin hyvin pieniä askelia parempaan suuntaan. Ensimmäiseksi aloin kiinnittämään huomiota proteiinien saantiin. Rahka tuli kuvioihin mukaan vaikkakin nykytrendien mukaan rahka on hyi hyi ja muutenkin mietin, että kunnon ruuassa pitää olla mukana jotain proteiinin lähdettä. Seuraava suuri askel oli kohti hedelmien lisäämistä syömisiini. Yhtenä päivänä päätin ostaa hedelmiä ja siitä tulikin yhtäkkiä päivittäinen tapa. Hedelmät on niin herkkua! Tuntuu hassulta jos ei tule syötyä päivän aikana yhtään hedelmää :D  Mutta kaikista suurin askel oli kuitenkin kasvisten en kasvissyöjänä kuitenkaan niin kauheasti syönyt kasviksia lisääminen syömisiin.  Ruuan lisukkeena mulla ei koskaan oikein ollut kasviksia tai vihanneksia. En ollut jotenkin niihin tottunut ja toihan ne lisää hintaa kauppalaskuun. Yliopistossa ruokaillessa ei lautaselle myöskään eksynyt salaattipöydän antimia.  En päättänyt hetkessä, että nyt teen ties mitä salaatteja ja nyt aina hirveä kasa salaattia ruuan kylkeen. Ei. En edelleenkään tee niin. Ostan kaupasta esim. kurkun tai tomaattia tai salaatinlehtiä tai teenkin salaatin ja syön sitä ruuan lisukkeena. Yliopistolla ja muualla ruokaillessakin pyrin syömään jotain kasviksia myös. Ruoka ilman kasviksia tuntuu nykyään aika tylsältä, vaikka toki niinkin käy nykyään joskus. 

Kuulostaa pieniltä ja hölmöiltä jutuilta, mutta mulle nää oli pikku hiljaa toteutettavia isoja juttuja ja uskon niistä olevan ihan terveydellisiä hyötyjäkin :) Syömisen suhteen mä olen oikeasti tosi rento. Jos olisin liian tarkka niin ahdistuisin. Jos mässään jonkun viikon tai pari niin ei se tarkoita maailman loppua. Tiiän ettei se ole mun todellisuus tai että se pilaisi kaiken. Vaikka toki sali innostuksen alussa kuvittelin viikonloppusin pilaavani viikon treenit herkkuja syömällä xD Se armollisuus ja rentouskin on tärkeänä osana ollut mulla näissä ”muutoksissa”.  





Toisaalta tässä voisi siis todeta, että mitään ihmeellistä ei ole periaatteessa tapahtunut, mutta samalla taas on paljon tapahtunut. Viikot ei kulu pelkästään sohvalla pötköttäen ja telkkaria katsellen. Tai ajatus jostain kasvisten syömisestä tunnu tylsältä.  Mulle avain tähän kaikkeen on olleet ne pienet askeleet. Itse olen kaikki mun projektit ja liikuntainnostukset kaatanut liikaan yrittämiseen ja liian suuriin muutoksiin. Olen oppinut tekemään asiat mun tavalla ja samalla kuuntelemaan itseäni.  

En kyllä sano, että eläisin tosi terveellisesti tai että missään ei voisi parantaa. Parannettavaa tietenkin olisi, mutta pienin askelin ja toisaalta tarviiko ihan kaikessa aina parantaakkaan :)

Oletteko te aina olleet liikunnallisia ja syöneet aina tosi terveellisesti? Vai ootteko löytäneet nämä terveellisemmät elämäntavat vasta aikuisiällä? Onko muutos ollut helppo?