tiistai 28. maaliskuuta 2017

Voiko huonoa itsetuntoa kohottaa?

Keskustelin jonkin aikaa sitten ystäväni kanssa iho-ongelmista ja puhuin juuri omasta ihottumastani ja aknefinneistä. Ystäväni totesi mulle: "Toisaalta ihan hyvä, että sulle on käynyt noin, kun sulla on niin hyvä itsetunto." Itse hämmästyin vähän kommentista, koska olen niin monia vuosia kärsinyt huonosta itsetunnosta, että en ole osannut edes ajatella itsetuntoni tilaa nykyään.


Mun itsetunto on tosiaan rypenyt ihan pohjamudissa varsinkin yläasteella tapahtuneesta koulukiusaamisesta johtuen. Eikä itsetunto ongelmat ole liittyneet pelkästään omaan ulkonäköön vaan ihan kaikkiin elämän osa-alueisiin.

Lopetin itselle rakkaan ratsastusharrastuksen, koska en kestänyt sitä enää, kun olin omasta mielestäni niin paska. Ratsastustuntien jälkeen meinasi aina tulla itku, kun en muka osannut. Eikä kyseessä missään nimessä ollut siitä, että olisin hevosen kanssa pyörinyt joka tunti kentän keskellä. En sitten vaan omasta mielestäni osannut pohkeenväistöjä, avotaivutuksia enkä saanut hevosta aina muotoon tunneilla, niin olin sitten muka niin surkea, että ei edes kannattanut ratsastaa.


Entisessä parisuhteessa en uskaltanut olla 100% oma itseni. Tällä tarkoitan sitä, että en yksinkertaisesti uskaltanut puhua suoraan omista tunteistani, koska pelkäsin että en kelpaa tai toinen jättää. Toki parisuhteessa oli myös vikaa, mutta paremmalla itsetunnolla olisin uskaltanut ottaa riskin ja avata suuni.
Myös nykyiseen parisuhteeseen itsetunto ongelmat heijastuivat varsinkin parisuhteen alkutaipaleella. Saatoin suuttua ihan jostain pikku asiasta, koska se vaan suoraan iski itseä siihen kipeimpään kohtaan. Nykyään useimmiten osaan sanoa, jos toisen sanomiset loukkaa. Vaikka toki välillä Antti joutuu kaivamaan, että mistä nyt olen suuttunut :D


En uskaltanut aikoinaan aloittaa juoksuharrastusta, koska minua nolotti se, että juostessa huohotin niin paljon. Tai jos kävin lenkillä niin aloin kävellä jos joku tuli vastaan, koska olihan se niin noloa olla niin huonokuntoinen.

Kesäisin aina tuskailin shortsikelien alkaessa, että onko jo liian aikaista laittaa shortsit? Pitääkö muut ihmiset mua tyhmänä? Nää mun selluliittireidet on hirveet!
Aurinkolasejakin ostaessa tuskailin, että voinko nyt näitä ostaa jos näytän muiden mielestä tyhmältä ja sitten niitä aurinkolaseja käyttäessä mietin muiden mielipiteitä.
Ja kuinka useinkaan näytin omasta mielestäni rumalta ja tyhmältä.... Lähetin lukiossa mun toisen ja kolmannen vuoden koulukuvat takaisin, kun oli niissä omasta mielestäni niin ruma.


Lista huonon itsetunnon vaikutuksista on ihan loputon, joten en sitä sen enempää jatka, vaan palaan otsikon kysymykseen. Vastaushan on tottakai, että voi! Mutta sitä ei voi tehdä kukaan muu, kuin henkilö itse ja siihen tarvitaan paljon aikaa. Itse aina toivoin, että itsetuntoni kohoaisi yhdessä yössä. Että seuraavan päivänä en kokisi itseäni huonoksi ja surkeaksi.

Tietysti itsetunnon kohoamiseen auttavat  tukea antavat ystävät ja seurustelukumppani, onnistumiset ja mielekkäät harrastukset. Mutta eivät nekään ole niitä, jotka sitä itsetuntoa kohottavat, jos itse ei yhtään yritä. Teininä kuvittelin, että seurustelukumppani parantaa itsetunnon kokonaan. No yllätys ei parantanut... Ihan yhtä huono oli olla, varsinkin hankalassa parisuhteessa.


Ei mulla ole antaa mitään täsmä vinkkejä itsetunnon kohottamiseen ja kaikille eivät samat asiat sovellu. Enkä itse 100% muista, että miten olen päässyt tähän pisteeseen itseni kanssa, missä nyt olen. Kun en ole kokenut yhtäkkisiä valaistuksia, vaan tämä on ollut todella pitkä matka.

Mua on kuitenkin auttanut se, että olen kohdannut ne omat pelkoni ja helpottanut niiden kohtaamista. Olen mennyt rohkeasti juoksemaan, muutkin ihmiset huohottaa liikkuessaan! Ja musiikkia kuunnellessa ei oma läähättäminen pakosti kuulu omiin korviin ja voi ajatella etteivät muutkaan kuule ;) Ja salilla "epäonnistuessa" tai jossain muussa lajissa, niin olen vain asennoitunut siihen, että harjoittelemalla oppii ja kehittyy. Tankotanssissakin pitkään murehdin, kun en oppinut millään invertoimaan. Sitten kun pääsin yli siitä "olen paska"-asenteesta ja tunnilla näytettiin myös toinen tyyli päästä tangolle pää alaspäin, niin opinkin sen. Luovuttamalla pahentaa vain omaa oloaan.

Toisaalta taas on hyvä myös myöntää itselleen, että jotkut jutut eivät vain ole itselle se oma juttu. Mulle akrobatia tuntui vaan liian haastavalta ja päätinkin, että se ei ole mun laji. En luovuttanut vaan tajusin, että nyt ollaan liikaa pois omalta mukavuusalueelta ja, että haluanko oikeasti tätä. Ja niin se on muissakin elämän osa-alueissa kuin pelkästään liikunnassa. Aina se ei ole luovuttamista, jos jättää jonkun asian, koska se ei itselle vaan sovi.

Olen ostanut ja käyttänyt niitä vaatteita mistä olen tykännyt. Olen hakenut sitä omaa tyyliä, mistä itse tykkään. Vaikkei itsetunnon pidä rakentua pelkästään ulkonäöstä, niin itse olen tykästynyt itseeni enemmän, kun pukeudun niin kuin haluan ja olen värjännyt hiukset sen värisiksi mistä olen haaveillut :) Ja vaikka olen vuosikausia pitänyt huuliani pieninä ja rumina (koska varsinkin talvisin ne on aina rohtuneet), niin tänä vuonna innostuinkin huulipunan käytöstä, kun ostin oikeanlaisen rajauskynän ja huulipunan ja päätin et nyt harjoittelen huulipunan käyttöä.

Tietenkään nämä asiat eivät niin helppoja ole, miltä ne nyt tuossa kirjoitettuna kuulostaa. En ole vain yksi päivä ajatellut, että nytpä teen näin. Kaikkeen tähän olen tehnyt itseni kanssa työtä. Olen tsempannut itseäni, olen opetellut olemaan tyytyväinen omiin onnistumisiini ja opetellut tuntemaan itseni. Lisäksi olen nyt 25-vuotias enkä esimerkiksi 16-vuotias. Ikä tuo lisää näkökulmaa omaan elämään. Olen lisäksi jauhanut näistä asioista tunti tolkulla läheisteni kanssa ja he ovat minua myös näissä asioissa tsempanneet.

Asenteella on mielestäni silti todella suuri merkitys itsetunnon kohottamisen kanssa. Jos aina vaan velloo siinä pahassa olossa ja negatiivisuudessa, niin siitä ei pääse pakosti eteenpäin. Eivät nekään korjaannu "ota parempi asenne" toteamisella, mutta jos itse tiedostaakin, että junnaa samassa umpikujassa, niin asialle kannattaa varmasti yrittää tehdä jotain. Jos ei itse pysty, niin ammattilaisen avun kanssa sitten.

Enkä sano nyt, että itsetuntoni on jotain ruostumatonta terästä. Toki minulla on edelleen kipukohtia ja itsetunto voi kokea pitkin elämää kolauksia, koska elämässä sattuu ja tapahtuu.
Mutta nyt on paljon parempi olla, kun ei jatkuvasti tarvitse mietti muiden mielipiteitä.

Onko teillä ollut koskaan ongelmia itsetunnon kanssa? Mikä on auttanut kohottamaan itsetuntoa?

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Yin&Yang ilmajooga

Saatiin töissä tämän kuun alussa Ticket Duo-korteille virikerahaa ja olin jo aikasemmin suunnitellut, että mihin virikerahan käytän. Ticket Duo-kortti osottautui kuitenkin hankalammaksi käyttää kuin mitä olin olettanut :P Esim. Yogaian jäsenyyttä en voinut ostaa, koska kortti vaatii allekirjoituksen maksaessa. En voinut myöskään ostaa 10-kerran ratsastuskorttia täältä Imatralta enkä Savosta, koska katsomilleni talleille kyseinen kortti ei maksuvälineenä käynyt.


Löysin kuitenkin täältä Imatrala The Voima nimisen salin, joka tarjoaa niin tankotanssitunteja, erilaisia jooga tunteja, erilaisia akrobatiatunteja, ryhmäliikuntatunteja kuin ihan perus kuntosalinkin. Itse innostuin kyseisestä paikasta juurikin tankotanssi- ja ilmajoogatuntien takia! En ole tankoillut sitten joulukuun, joten olisi niin kiva päästä takaisin tankoilun pariin. Hankin siis 10-kerran joogakortin, jolla pääsee myös kaikille muille tunneille. Mitään kuukausikorttia en kokenut tarpeelliseksi (eikä virikeraha olisi sellaiseen riittänytkään), koska pääsen työpaikan kuntosalille ja jumppiin ilmaiseksi. Spessutunneilla voin käydä The Voimalla.


Olen päättänyt, että näille tunneille menen vaan vapaapäivinä, että saa ihan rauhassa käydä ja tunnin jälkeen ehtii käydä saunassa, kun Voimalla on sauna :) Tänään olikin tarjolla Yin&Yang ilmajoogatunti ja ilmottauduin tunnille.

En ole koskaan aikaisemmin käynyt ilmajoogassa, joten oli tosi mielenkiintoista päästä sitä kokeilemaan! Nettiajanvarauksen kuvauksessa ohjeistettiin, että tunnille pitää pukea pitkälahkeiset housut ja kainalot peittävä paita. Myöskään mitään koruja ei saa olla ettei kangas vaurioidu.

Saliin mennessä olin ihan hoomoilasena, mutta ohjaaja heti tulikin kysymään, että olenko aikaisemmin ollut ilmajoogassa ja valittiin mulle sopivalla korkeudella oleva kangas. Kankaan tulee ulottua vähän lantioluiden alapuolelle. Muiden mennessä jo kankaan sisälle kuin koteloon niin itse arvoin, että miten kankaan sisälle edes pääseekään :D Ohjaaja tuli onneksi heti näyttämään, koska  tein sen ihan väärällä tyylillä!


Tunnin alussa rentouduttiin kankaan sisällä ja se oli ihanaa <3 Ihan kuin olisi ollut perhosentoukka kotelossa :) Tunnilla teimme kaikki asanat kangasta apuna käyttäen. Vaikka välillä oltiin lattialla, niin joko toinen jalka oli kankaalla tai sitten käsillä pidettiin kankaasta kiinni. Tunti koostui ihanasta ja rauhallisesta yin osuudesta ja raskaammasa yang osuudesta. Yang osuudet olivat oikeasti melko raskaita ja vaativat kyllä keskittymistä.

Uskaltauduin myös roikkumaan pää alaspäin kankaalla ja kaverin kanssa on ollut puhetta, että se saattaa tehdä kipeää. Itseä ei sattunut, vaikka kangas toki painoi roikkuessa. Uskoisin, että tärkeintä on, että kangas on oikeassa kohtaa, jossa se ei tee kipeää. Pää alaspäin roikkuessa, kun piti jalat ja kädet irroittaa kankaasta, niin minusta tuntui etten oikein uskalla, mutta ohjaaja tuli heti auttamaan, kun huomasi että emmin kovasti ja se onnistuikin!

Tunnin lopussa oli loppurentoutus ja köllötettiin taas kankaan sisällä. Koko tunti oli ollut niin ihana ja loppurentoutuminenkin oli, että vähän herkistyinkin loppurentoutuksen aikana. Mutta sellaista jooga onkin :) Kun tunnilla pääsee sisimpäänsä, niin saattaa se mielen herkäksi vetää.

Jos, ette vielä huomanneet, niin mielestäni ilmajooga oli ihanaa <3 Ohjaaja oli mielestäni myös todella hyvä, koska hän heti huomasi jos jollakin oli ongelmia jonkun asanan kanssa.

Tunnin jälkeen kävin vielä saunomassa ja voin kertoa, että oli niin ihanan rentoutunut olo <3 Voisin käyttää vaikka kaikki jäljellä olevat 9 kertaa ilmajoogatunneille :) Tosin tunnin loputtua juttelin toisen joogaajan kanssa, joka suositteli Silkit-tunteja! Siellä siis kankaan avulla treenataan erilaisia liikkeitä. Olin vähän aiemmin miettinyt, että uskaltaisinko Silkit-tunteja testata, mutta kun niitä kovasti suositeltiin, niin pitäähän se käydä testaamassa :)

Oletteko koskaan käyneet ilmajoogassa? Mitäs olette siitä tykänneet?

torstai 16. maaliskuuta 2017

Miten sopeutua uudelle paikkakunnalle?

Ennen Joensuuhun muuttoa, olin asunut melkein koko ikäni Espoossa. Helsingistä muutettiin Espooseen ollessani 3-vuotias :D Eli kauheasti ei ollut kokemusta eri paikkakunnalle muuttamisesta. Toki Espoon sisällä muutettiin omaan makuun ihan tarpeeksi, mutta onneksi ystävien luoksi pääsi bussilla.


Hakiessani lukion jälkeen opiskelemaan, halusin nimenomaan muuttaa pois Espoosta. Ainoastaan Helsingin yliopiston metsätieteelliselle puolella hain ja kaikki muut hakuvaihtoehdot olivat jostain muualta päin Suomea. Kauin kohde oli Kokkolassa ja en edes silloin tiennyt missä Kokkola oli :'D
Olin vähän kyllästynyt siihen, että piirit tuntui pääkaupunkiseudulla niin pieniltä ja olin jumiutunut jotenkin omaan "rooliini". Ja varmasti siinä oli mukana myös itsenäistymisen halua, koska opiskelupaikka kaukaa kotoa tarkoitti sitä, että kotoa olisi pakko muuttaa.


Joensuuhun muutin ihan sillä asenteella, että tämä on nyt mun kotipaikkakunta. Kotiin ei heti takaisin pääse ja kaveritkin asuu kaukana. Omalta opiskelualalta en tuntenut ketään etukäteen ja Joensuusta tunsin yhden ihmisen poikaystäväni lisäksi.Omaa sopeutumistani auttoi tietenkin huomattavasti se, että myös silloinen poikaystäväni muutti samaan aikaan opiskelemaan Joensuuhun.

Tietenkin ensimmäisenä opiskeluvuonna Espoossa tuli käytyä useammin. En kuitenkaan joka viikonlopuksi halunnut palata vanhempien helmoihin, eihän se junalla matkustaminenkaan mitään ilmaista ollut. Tutustuin tosi nopeasti omiin vuosikurssilaisiin ja onneksi oli aika paljon pippaloita ekana vuonna joiden ansiosta muihin tutustui enemmän ja oli muutakin seuraa kuin oma poikaystävä.
Tykkäsin tosi paljon Joensuusta.

Mutta vaikka toisiin tutustui aika helposti, niin syvempien ystävyyssuhteiden luominen tuntui kuitenkin aika hankalalta ja erosin myös puolen vuoden opiskelun jälkeen poikaystävästäni ja olo oli sen jälkeen aika yksinäinen. Muistan heränneeni melkein joka aamu ajatukseen, että olen täällä ihan yksin. Olin tosi huono ehdottamaan muille opiskelukavereille, että nähtäisiinkö muulloinkin kuin koulussa. Toki porukkatapaamisia oli helpompi ehdottaa, mutta joltakin kysyminen että nähtäisiinkö kahdestaan tuntui tosi vaikealta. Pelkäsin olevani liian tungetteleva ja takertuva.

Ensimmäisenä opiskeluvuonna ollut kenttäkurssi helpotti asiaa suunnattomasti, koska vietettiin melkein koko kesä yhdessä vuosikurssin kanssa Ilomantsissa. Viikonloppuisinkaan Joensuussa ei tullut istuttua yksin kotona, vaan nähtiin silloinkin opiskelukavereiden kanssa ja sain itselleni myös ystävän ja myöhemmin myös muitakin ystäviä.

Mutta oikeastaan vasta kolmantena opiskeluvuonna en enää arkaillut kysellä muilta, että nähtäisiinkö vapaa-ajalla myös. Jotenkin sitä vaan pelkäsi pitkään olevansa ylimääräinen taakka muille ja tietenkin siihen vaikutti myös se, että eivät muutkaan aina olleet niin aktiivisia ehdottamaan näkemistä. Tietenkin siihen vaikutti, että joillakin oli uudet parisuhteet ja toisilla taas paikallisia ystäviä.

Joskus minulta joku kaverini kysyi, että ajattelinko hakea Helsinkiin opiskelemaan, kun olin heti eron jälkeen niin yksinäinen. Muutto pois Joensuusta ei ollut tullut itselle mieleenkään, koska viihdyin kyllä Joensuussa ja Itä-Suomen yliopistossa oli mielestäni kiva opiskella.
Sitäpaitsi oli minulla yliopiston ulkopuolinen tuttava, joka pyysi mukaan ja kokeiltiin eri harrastuksia ja lohdutti erosta.

Suurimman merkityksen uudelle paikkakunnalle sopeutumisessa olen siis kokenut, että arjessa olisi sosiaalisia suhteita. Vaikkei saisi heti uudelta paikkakunnalta sydänystäviä, niin itselle on ollut aina tosi tärkeää, että jonkun kanssa pääsee vaihtamaan kuulumisia. Oli sitten töissä tai opintojen parissa.

Olen töiden perässä asunut 3 eri paikkakunnalla ja kavereita ei kyseisillä paikkakunnilla oikein ole ollut, mutta olen sopeutunut mielestäni aika hyvin jokaiselle kesätyöpaikkakunnalle. Vaikeinta on ollut silloin, jos olen tehnyt sellaista työtä jossa en ole työkavereita nähnyt töissä. Silloin on tuntunut yksinäiseltä, kun töissä ei nää ketään ja yksin asuessa olet töidenkin jälkeen yksin ja viikonloppunakin jos Antti ei ole ollut tulossa käymään.
Minulla tietenkin yksinäisyyttä on lievittänyt kissat, koska niiden kanssa ei ole koskaan yksin. Mutta tietenkin ihmisseuraakin kaipaa :)

Suuri merkitys on myös toki ollut, että minulla on käynyt myös ystäviä ja perheenjäseniä kylässä, kun olen ollut kesätöissä vieraalla paikkakunnalla <3


Toinen tärkeä merkitys on oma asenne. Jos muuttaessa jo asennoituu siten, että tämä on paskaa ja tänne en haluaisi edes muuttaa, niin vaikeampaahan on silloin sopeutua! Toki varmasti voi olla iso muutos se, että muuttaa isolta paikkakunnalta pienemmälle tai toisinpäin. Mutta itse jopa Juankoskelle muuttaessani en ajatellut, että voi hemmetti kun muutan jonnekin maalle. Tiesin ettei sellainen asenne hyödytä yhtään mitään ja kokemuksesta myös tiesin, että joka paikkakunnalta keksii jotain tekemistä ja Juankoskella mulla se oli Pokemon Go:n pelaaminen, kun saleja ja pokestoppeja oli siellä suhteellisen runsaasti :D

Olen uudelle paikkakunnalle muuttaessani ajatellut, että nytpä tutustun johonkin paikalliseen juttuun. Imatralla kävin katsomassa Koskinäytöksiä, äidin, veljen ja Antin kanssa pyörittiin ympäri Imatraa tutustumassa paikkakuntaan, kävin uimassa niin yksin kuin Antinkin kanssa. Kouvolassa se taas oli läheinen pikku kesäkahvila, jossa tykkäsin käyttää niin Anttia kuin äitiä ja kylässä käyvää ystävääni. Kouvolassa tuli käytyä myös paikallisissa baareissa, mutta se nyt ei ollut se juttu ;) Juankoskella no kävelin ympäri Juankoskea pelailemassa :D

Tietenkin myös lähipaikkakuntiin tutustuminen myös on uudella paikkakunnalla kivaa! Kouvolassa asuessani kävin Kotkassa pari kertaa ja Juankoskella asuessani tutustuin Kuopioon. Nykyään jopa osaan jo vähän kulkea Kuopion keskustassa :D


Harrastukset ovat itselle ainakin olleet sellaisia, että ne ovat tuoneet tekemistä vapaa-ajalle uudella paikkakunnalla. Itse olen ollut niin onnekas, että työnantajalla on ollut työntekijöille tarkoitettu kuntosali ja tietty juoksuharrastus on ollut sellainen, että sitä nyt voi melkein kaikkialla harrastaa. Juankoskelle muuttaessani minun piti etsiä sopiva kuntosali itselle ja sellaisen löysinkin. Ja olen myös ollut niin onnekas, että kaikilla saleilla on perheenjäsenen saanut ottaa mukaan eli Antin ollessa kylässä ollaan voitu käydä yhdessä salilla :)

Nyt kun vielä sain virikerahan töistä niin hankin itselleni Imatralla 10-kerran kortin salille, jossa pääsen harrastamaan tankotanssia ja testaamaan ilmajoogaa :D

Eri harrastus mahdollisuuksiin kannattaa siis tutustua etukäteen. Eihän sitä koskaan tiedä, jos löytääkin itselleen ihan uuden harrastuksen, jota on haaveillut joskus harrastavansa!


Kesätyöntekijöiden suhteen työnantajalla voi myös olla suuri merkitys paikkakunnalle sopeutumiseen. Kouvolassa kesätyöntekijöille järjestettiin tutustumisilta, jossa käytiin melomassa kanooteilla ja syötiin ja tutustuttiin. Sen ansiosta tutustuin muihin kesätyöntekijöihin ja käytiin välillä ulkona ja pääsin myös palokuntajuhliin, kun oli joku kaveri, jonka kanssa mennä. Lisäksi yhden Kouvolan tuttavuuden kanssa huomattiinkin, että ollaan molemmat Imatralla töissä ja ollaan nähtykin kerran ja tarkoituksena olisi nähdä toistekkin :)
Toki myös muutenkin työpaikalla tyhy-päivät ja muut lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta ja mielestäni tutustuin syksyllä työkavereihini entistä paremmin tyhy-päivänä.


Tietenkin on myös tilanteita, joissa kaikesta huolimatta ei uudelle paikkakunnalle vaan sopeudu tai toiset eivät halua missään nimessä muuttaa isosta kaupungista pienempään tai maalta kaupunkiin. Sekin on ihan ok. Vaikka itse olen asunut erilaisilla paikkakunnilla, niin itseä ei maalle muutto houkuttele ja se on myös mun ja Antin hyväksyttävä :) Toki työpaikkakunnan suhteen ei voi olla tässä työtilanteessa nirso, mutta nykyaikana myös työnantajat ovat melko joustavia, ettei välttämättä tarvitse juuri sillä paikkakunnalla olla fyysisesti läsnä. Toki työnkuvasta riippuvaista!

Itse olen lukuisten muuttojen perusteella kuitenkin huomannut, että on paljon itsestä kiinni viihtyykö uudella paikkakunnalla ollenkaan. Tietenkin siihen vaikuttaa muutkin tekijät, mutta itse pystyy paljon vaikuttamaan omaan viihtyvyyteensä.

Miten olette sopeutuneet uudelle paikkakunnalle? Mitkä asiat ovat auttaneet sopeutumistanne? Vai oletteko koskaan muuttaneet pois synnyinseudultanne? Jos ette, niin miksi ette ole?


tiistai 7. maaliskuuta 2017

Tunteiden tukahduttaminen satuttaa

Monesti puhutaan, että suomalaiset on kauhean negatiivisia ja pessimistisiä. Positiivisuutta hehkutetaan ja negatiivisten tunteiden tuntemisesta syyllistetään. Itse koen jopa sellaiset yltiöpositiivisuuden hehkuttamiset toisten lyttäämisenä vaikkei sillä sitä varmasti tarkoiteta. 

 Mitä pahaa on negatiivisten tunteiden tuntemisessa?

Tietenkin on varmasti raskasta olla sellaisen ihmisen seurassa, joka ei näe koskaan missään asiassa positiivista ja on aina valittamassa. Sellaiset ihmiset on varmasti kuitenkin aika harvassa ja sellaiseen elämänasenteeseen on varmasti syynsä.



Viime vuonna tuli käytyä aika paljon läpi itsetutkiskelua ja oivalsin sen, että olen turhaan pitänyt itseäni kauhean pessimistisenä henkilönä. Toki suhtaudun joihinkin asioihin mieluummin varauksella, koska on tuntunut paljon pahemmalta, jos olen odottanut 100% onnistumista ja asia ei ole toteutunutkaan. Se on minulle oma suojamekanismi.
Olen kokenut, että ikävät tunteet on huono juttu ja niistä pitäisi päästä mahdollisimman pian yli.

Lopulta oivalsin, että itseäni satutan kaikista eniten juuri silloin, kun pyrin tukahduttamaan ikävältä tuntuvia tunteita. Tunteet vain voimistuvat silloin enkä myöskään ole pystynyt niitä silloin käsittelemäänkään tai jos olen pyrkinyt, niin käsittelytapa ei ole ollut onnistunut.


Tietenkään ei ole oikein suuttuessaan raivota jollekin ihmiselle eikä aina ole surullisena sopivaa itkeä joka tilanteessa. Tunteen voi silti yrittää käsitellä. Tai ainakin itsestä tuntuu vain entistä pahemmalta, jos yritän käskeä itseäni olemasta surullinen, vihainen tai vaikka paniikissa.

Olen myös oppinut enemmän ymmärtämään itseäni, olemaan lempeämpi itseäni kohtaan enkä ole vellonut paniikintunteissa niin paljon kuin aikaisemmin. Jos joskus pelottaa tai ahdistaa, niin se on ihan ok. Jos pyrin tunkemaan sen tunteen syvälle sisimpääni, niin se puskee pahempana esiin.


Positiivisen ja iloisen elämänasenteen levittämisessä ja siihen kannustamisessa ei ole mielestäni mitään vikaa. Itsekin olen lopulta enemmän positiivisuuteen kallistuva kuin melankoliaan, muuten en olisi aikoinaan jaksanut yläastetta läpi jatkuvan koulukiusaamisen vuoksi, jossain siellä oli toivo ja usko, että yläasteen jälkeen helpottaa ja niin helpottikin.

Mutta ihmisillä on syynsä ja taustansa miksi jotkut saattavat vaikuttaa pessimistisiltä. Sellaisen "mä en kestä negatiivisia ihmisiä"-asenteen voisi jättää pois. Ensivaikutelma ei aina kerro koko totuutta, kaikki ei näe valoisaa puolta elämän koettelemuksista eikä aina voi olla hyvä päivä.

Hyvää viikkoa kaikille tasapuolisesti :)

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Liikunnan ilo löytyy rentoudesta

Olin aika pitkään hukassa sen kanssa, että miten tykkään liikkua. Olin treenannut salilla muutaman vuoden tavoitteellisesti ja siinä ohella myös harrastanut juoksua. Kun näille molemmille tuli itselle stoppi, niin piti alkaa opetella uutta tapaa liikkua.


Helpotusta löysin yliopiston liikunnasta, koska jumppatarjonta oli niin laaja, että pystyin kokeilemaan aina jotain erilaista jumppaa enkä todellakaan ehtinyt kyllästyä. Toisaalta liikuntaa varjosti edelleen se suorittamisen ja jatkuvan kehittymisen tarve. Tankotanssissa olin sentään ymmärtänyt, että opin omalla tahdillani ja se oli hitaasti ja epävarmasti verrattuna muihin :D

Muissa kuitenkin aina mietin, että pitää olla nopeampi, nostaa raskaampia painoja, kyykätä syvemmälle tai pyrkiä venymään paremmin.
Toisaalta sehän on ihan luonnollista, eikö? Moni saa lisämotivaatiota kehittymisestä ja niin saan minäkin edelleen, jos hiihdänkin nopeammin kuin ennen, salilla saan otettua isommat painot tai joogassa pysyn tasapainoharjoituksessa pystyssä.


Mikä sitten on nyt muuttunut verrattuna entiseen? Se, että tavoitteenani ei ole jatkuvasti olla liikunnan parissa parempi. Minun ei tarvitse olla voimakkaampi, nopeampi tai venyvämpi. Kehittyminen on plussaa, mutta se ei ole se, joka saa lähtemään ladulle tai salille. Ymmärrän nyt myös, että on huonompia päiviä. Erittäin jäisenä päivänä en edes lähtenyt ladulla kiertämään kuntorataa kokonaan ympäri jyrkimpien mäkien vuoksi, vaan hiihdin tiettyä pätkää edes takaisin (ja meinasin loivemmissakin alamäissä kiljua :D). En halunnut pilata hiihtoreissuani sillä, että olisin ollut jatkuvasti rähmälläni.

Katselin tällä viikolla Heiaheiasta aikaisempien vuosieni treenilokia ja mietin, että oliko välillä missään mitään järkeä. Mulla oli päähänpinttymä siihen, että viikossa oli oltava salitreenien lisäksi tietyn verran aerobista treeniä. Monesti kävin salitreenin jälkeen polkemassa spinningissä, koska muuten en ehtinyt mahduttamaan tarpeeksi treenejä viikkoon. Tai kävin salilla ja pitkällä juoksulenkillä samana päivänä, koska olisihan se tietty ollut kamalaa jos se lenkki tai salitreeni olisi sillä viikolla jäänyt tekemättä :D

Lisäksi juoksulenkillä oli kamalaa, jos piti pysähtyä sitomaan kengänauhoja, jos halusin ottaa kuvia niin yritin ottaa vauhdista. Eihän lenkkiä nyt saanut kuluttaa pysähtelyyn! Nyt voin vaikka hiihtäessä pysähtyä tuijottamaan maisemia enkä pysäytä Polarista aikaa vaan sen maisemienkin katselu kuuluu treeniaikaan ;)


En moiti niitä henkilöitä, jotka tekevät raskaita tuplatreenejä ihan normaalisti. Itse kun mietin omalta kohdaltani syytä noihin, niin oli mielestäni älytön :D Miksen voinut tehdä vaikka vähemmän salitreenejä tai käynyt harvemmin lenkillä tai spinningissä? Kun pakko oli vaan saada kaikki.

Ennen myös ajattelin, että onnistuneessa liikuntaviikossa on pakko olla sekä aerobista että lihaskuntotreeniä. Jos jompikumpi puuttui, niin sehän ei ollut hyvä juttu. Toki mielestäni on edelleen hyvä tehdä molemman tyylisiä treenejä, mutta jos joskus harrastan viikolla vain joogaa tai salilla ei tule käytyä joku viikko kertaakaan, niin mitäs sitten?


Kun vihdoin ja viimein olen luopunut siitä, että on pakko treenata tietyllä tyylillä, niin se on tuonut lisää rentoutta elämääni ja olen myös intoutunut käymään taas kuntosalilla. Salilla käymistä on tietenkin myös innostanut ystävä, jonka kanssa käydään välillä yhdessä treenaamassa.

Olen myös sisästänyt sen, että voin salilla treenata miten huvittaa. Vaikka käyn 1-2 kertaa viikossa salilla, niin minun ei ole pakko treenata yksijakoisella ohjelmalla, vaikka se kaikista kehittävintä ja järkevintä varmasti olisi. Mutta kun tykkään treenata lihasryhmiä erikseen, niin teen sitten niin :)

Olen myös löytänyt inhokkilajistani hiihdosta itselleni uuden mukavan talviliikuntamuodon. Vaikka olenkin aivan paska hiihtäjä ja lohduttoman hidas, niin mitä sitten! Tuleepahan liikuttua ulkona talvellakin!

Vähän nyt haaveilen, että löytäisin innon taas juoksemiseen, kun hiihtokausi päättyy. Ei mitään suunniteltua juoksuharjoittelua vaan hölköttelyä oman fiiliksen mukaan :)
Mutta jos juoksu ei iske, niin ainahan sitä voi ulkoilla kävellen!

Mistä se saattee liikunnan ilonne? Miten liikkumistyylinne on muuttunut vuosien varrella?